Elämän pieniä iloja

Voihan mielensäpahoittaja!

Tänä aamuna olin onnellinen siitä, etten ollu enää pahalla päällä, vaikka yöllä sitä olin käytyäni hereillä. Tytöllä oli kaveri yökylässä, likat hoiti aamutallin mutisematta, poitsu heräsi aamulla ja ruokki samantien papukaijan, nuorempi koira seurasi minua kuin hai laivaa ja oli oma hieman hassu itsensä. Paavo, tämä nuorempi saksalainen siis, osasi kyllä taas tänä aamuna tehdä sen selväksi, miten hän emäntäänsä rakastaakaan. Lähtiessäni viemään lapsia kouluun, karkulainen juoksi pihassa, eli Serla. Sen karvakasan p****aa lennättävät loikat saa aina hymyilemään. Se kun on kirmatessaan liki lentävä vessapaperilammas, joka jättää oman pakokaasunsa pitkin pihaa loikkiessaan.

Tässä on nyt ollu kirjottamisessa tovi taukoa, oli koulutusta, töitä, vähän sairastelua ym. Elämä alkaa taas voittaa. Lopullinen diagnoosi kirjaviin oireisiini oli kuin olikin yhdensortin lastentauti - korvatulehdus. Jopa lääkäriä vähän nauratti, kun näki minun reaktion kertoessaan, miksi minua huimaa, oksettaa, leuka on lukossa jne. Onpahan tullu oltua jopa hetkittäin hiljaa, kun leuka oli jumissa. 

Tänä aamuna vein lapset kouluun ja matkalla näin hankkijan mainoksen "löytölaari päivät"! Sinne siis! Kuulun niihin naisiin, jotka ei innostu vaatekauppojen aleista, vaan mm. Hankkijan alennusmyynti on yhden sortin riemuvoitto!

Noh, kurvasin Hankkijalle, löysin oman elämäni aarteita eli kanojen juoma-astian, koiran lelun, ketjupannan nuoremmalle saksalaiselle, ym ym.. Löysin sieltä myös kotiin tuliaisiksi miehelleni kalenterin. Minulla on yksi ehkä maailman muistamattomimmista miehistä. Siihen on syynsä, pitkäaikainen krooninen kipu vuosia sitten tapahtuneen käden vammautumisen takia. Tämän asian kanssa molemmat on oppineet elämään ja mieheni on aikonut pidempään hankkia kalenterin, joka on aina yllättäen UNOHTUNUT! Joten nyt se löytyi, meijän huumorille sopiva, voi pitää vaikka kirjaa myös hankituista raksatarvikkeista ym siinä samalla. 

Tästä aasinsiltana pääsenkin aamun mietinnän aiheisiin. Luin aamulla pätkän blogia, jossa käsiteltiin kotitöitä ja niiden jakamista pariskunnan kesken. Jäin siinä samalla miettimään asiaa meijän kohalta. Myönnän syyllistyneeni joskus tupinaan, kun pyykkiä ei ole pesty tmv. Nykyään pyrin olemaan valittamatta, vaikka tulisi se pieni hetki, että miksi?! Meillä asia kuitenkin hoituu kohtuullisen ongelmitta ja tasapuolisesti. 

Meillä arvostetaan aikaa lasten kanssa ennemmin, kuin lattian ja pöytien puunausta. Tietysti jonkinlainen perussiisteys on oltava, joka kylläkin on suhteellinen käsite kaikilla. Valtava imurihan meillä oleilee olohuoneessa ja siihen tarttuu joku vähintään kerran päivässä, koska talossa on papukaija. Siihen on kaikki tottuneet, myös lapset. 

Tämän pohdinnan myötä mietin sitäkin, miten osat äidit eivät halua nähdä sitä, että isä toimii lasten kanssa tavallaan, vaan heidän toimintamallinsa on se ainoa oikea. En jää tämän aihepiirin ympärille pyörimään enempää, muuten tämä teksti ei lopu koskaan. 

Elämässä kun voi keskittyä niihin asioihin, jotka tekee onnelliseksi. Kuten siihen, että mulla on kanalan edessä nyt hamppupaali odottamassa, että saan siivottua kanalan ja laitan taas linnuille puhtaat kuivikkeet - jonka jälkeen kuuntelen muutosvastaisten kanojen kaakatusta pitkän tovin hymyillen. Rouvien elämä kun ei saisi muuttua koskaan millääntapaa, jos heiltä kysytään. Koirilla on uusi ihana lelu, mitä repiä ja riepotella keskenään. Kanojen uusi juoma-automaatti on vessassa testissä, että pitääkö se oikeasti vettä - äkkiä näytti, että pitää... Kaivinkone toimii taas ja kuorkissakin on uusi startti. 

Tänään on taas tämmönen "pää pilvissä" -aamu. Kun jaksaa olla ilonen niistä pienistä asioista, mitä elämässä on. Mistä se elämä koostuu. 

Mieheni kysyi minulta joskus kauan kauan sitten, ennen kun vielä oltiin yksissä, että olenko onnellinen. Kyseinen kysymys tuli samankaltaisena, kuin monesti itse tulee kysyttyä kaverilta, että mitä kuuluu. Ensimmäisellä kerralla hämmennyin. Miksi kukaan kysyy olenko onnellinen?! Ketä se kiinnostaa, siihen ei voikkaan vastata, että "ihan okei", niinku kysymykseen "miten menee?". Siinä kohtaa piti miettiä, olenko onnellinen. Olen sen jälkeen itse käyttäny tätä kysymystä satunnaisesti, tai sitten omaa versiotani siitä:

Mistä sinä olet juuri nyt onnellinen?